Ystävänpäivämuistoja

En juhli ystävänpäivää tänä vuonna. Ei vastaanottoa, olen matkoilla. Oikeastaan olen soulilaisessa putkassa, johon minut heitettiin puistossa tapahtuneen leipävälikohtauksen jälkeen, mutta onpahan kerrankin katto pään päällä yön ajan.

Ystävänpäivän viettäminen putkassa saa minut muistelemaan omaa rakkauselottomuuttani, joka on niin sisällyksetöntä, että jos kirjoittaisin siitä muistelmat, siitä tulisi… hyvä jos yhden sivun mittainen.

Kerran luulin löytäneeni sen oikean... Muistot kuljettavat minut 1800-luvun Ranskaan. Olin aamukävelyllä pariisilaisella syrjäkujalla tehtyäni yövuoron oopperassa, nautiskellen samalla keväästä ja ranskalaisten mieltäylentävästä uppiniskaisuudesta, kun yhtäkkiä  huomasin jonkun vilkuttavan itselleni kerrostalon parvekkeelta. Heleä kaapu, pitsikoristeinen, hennon sinisiä kukkia kirjailtuna helmaan. 

No, en tietenkään ollut huomaavinani, vaan maleskelin muina haamuina ohitse. Minuutin kuluttua liihottelin taas samaa kujaa toiseen suuntaan, edelleenkään en suonut katsettakaan parvekkeelle, mutta syrjäsilmällä huomasin, että sieltä jälleen vilkutettiin minulle. Pysähdyin seuraavaan kortteliin miettimään, mitä voisin tehdä tämän selvästikin minuun täysin hullaantuneen ihailijani kanssa.

Menin lähimpään ravintolaan, etsin pesuhuoneesta peilin, josta tarkkaan tihrustamalla totesin, että kaapuni oli edustuskelpoinen, nappasin ravintolan pöydällä olevasta kukkaruukusta tulppaanikimpun ja ajattelin, että carpe diem, fortes fortuna adiuvat ja vielä että gloria in excelsis, kiiruhdin takaisin kujalle, etsin palotikkaat ja kiipesin tulppaanikimppu kourassa kosiskelemaan tuota pitsikaapuista vilkuttajaa kuin Casanova konsanaan.

Casanova ei varmaankaan kiipeillyt palotikkailla lakana ympärillään hulmuten.

Kerätessäni itseäni kujalta huomasin, että osa tulppaaneista oli pudotessani katkennut, ja äsken niin moitteettoman puhdas haamukaapuni oli pahasti kuran peitossa. Pudistelin itseni puhtaaksi, astuin kerrostaloon sisään ulko-ovesta, nousin portaita ylös ja aikani koputeltuani eri oviin ja saatuani päälleni solvauksia sekä erinäisiä paiskottuja esineitä saavuin viimein ovelle, josta pääsi talon parvekkeelle.

Parvekkeella minua odotti pitsikaapuinen vilkuttelija, eli pyykkinarulla kuivumassa oleva, tuulen mukana heilahteleva lakana.

Asettelin tulppaanikimpun jäännökset varovaisesti parvekkeen kaiteelle, nostin hattua ja toivotin lakanalle hyvät illan jatkot, ja arvokkuuttani menettämättä poistuin rakennuksesta pariisilaiseen kevätaamuun. Sen pituinen se romanssi.

Ei kaukosuhde olisi toiminut muutenkaan. Kaltaiseni suuri taiteilija tulee ja menee oman mielensä mukaan, minua ei pidättele mikään pitkään paikallaan… Hei konstaapeli! Kauankohan tässä vielä menee? Ei sillä, etten viihtyisi täällä, mutta minua odottaa kyyti uhkapeleihin enkä voi myöhästyä! Haloo? Haloo! Tajuatteko te, etten voi jumittaa täällä, kun minulla kerrankin on sovittua menoa? 

 

... 

Seuraava haamukirjoitus: Hottis vai nottis? 

Edellinen haamukirjoitus: Leipää ja pelejä