Ghostwriter of Tsushima

Olen rantautunut Tsushiman saarelle kammottavan laivamatkan jälkeen. Matkan aikana laidan yli roikkuessa tuli ajateltua asioita, ja olen tehnyt päätökseni: aion mennä Tokioon ja tienata siellä riittävästi rahaa maksaakseni kotikartanoni sähkölaskut ja palatakseni Suomeen kirjallisen urani pariin.  

Matkustan ympäri maailmaa, laukussa ei muuta kuin tyhjää vaan, se alkaa jo pikkasen turhauttaa, sillä eihän tämmöinen uuden näkeminen ja kokeminen mitenkään edesauta kirjojeni kirjoittamista!

Japani vaikuttaa kummalliselta paikalta. Satamassa joku sekopää lykkäsi samuraimiekan kouraani ja kehotti puolustautumaan hyökkääviä mongoleja vastaan. Tainnut jäädä tyypiltä pillerit tänään ottamatta. Ihan kuin Tsushiman saarella käyskentelisi siellä täällä tylsistyneitä ja hyökkäämishaluisia mongolilaumoja.

Mitäköhän sitä edes tekisi, jos mielikuvitusmongolit tulisivat vastaan? Siinä onkin mielenkiintoinen kysymys. Noudattaako samuraiden kunniakoodia ja taistella urhoollisesti, vai hyökätäkö häpeällisesti vihollisen selustaan tuhoa kylväen ja arvoesineitä ryöstellen? Kaikenlaista sitä miettiikin… Mutta sainpahan hienon miekan. Viuuh viuuh!

Teen pienen retken saarella kävellen luontopolkua pitkin. Sää on virkistävän viileä, ja kirsikankukat ovat aloittamassa kukintaansa. Polun varrella on ilmoitustaulu johon on kuvattuna Japanin kartta, ja sen perusteella Tokioon on Tsushimasta aika pitkä matka. Mitenköhän pääsisin perille asti? Lentäminen lentokoneella on liian kallista, ja en tiedä kestänkö enää toista matkaa kalastustroolarilla. Hankalaksi menee, mutta saarelta on päästävä pois tavalla tai toisella.

Mitä nyt? Joku lapsi seisoo polulla tuijottamassa minua hattara kädessään. Hmm, tuijottaminen ei ole kohteliasta. Tulee semmoinen olo, että minussa on jotakin vialla. No niin, pieni ihminen, missä sinun vanhempasi ovat? Etkö ole ennen nähnyt lakanaan pukeutunutta ja miekkaa kanniskelevaa nälkätaiteilijaa? Et selvästikään ole koskaan käynyt Hakaniemen metroasemalla. Ei mitään uutta nousevan auringon alla, joten menetkös siitä, hus!

Tuijottaa vaan. Ei vaikuta edes säikkyvän minua. Tietenkin pilannut aivonsa liiallisella ruutuajalla. Luultavasti kuvittelee olevansa jossakin videopelissä, ja minä olen tietenkin sellainen pelihahmo, joka myy legendaarisia miekkoja joita ei edes kannata ostaa, sillä pelaajan oma miekka on tässä vaiheessa peliä jo huomattavasti parempi.

En tiedä yhtään miten lasten kanssa tulisi toimia, joten yritän olla kiinnittämättä häneen huomiota ja samalla tutkia kartasta, että mitä reittiä minun kannattaisi –

Häh? Ai mitä? Ai miksi olen niin kalpea? Onko muka kohteliasta kysyä vieraalta tuollaisia kysymyksiä? Olen kalpea siksi, että huvittaa, okei? Ai että mitä? Haluat antaa hattarasi minulle? No mikäs siinä, kyllä minulle aina makea maistuu, vaikka olisikin valmiiksi nakerrettu… Mihinkäs se lapsi katosi? Loikki matkoihinsa. Kumma tapaus.

Noh, minäpä jatkan saareen tutustumista. Tuuli tuntuisi ohjaavan minua tuohon suuntaan, niin menenpä sitten siihen suuntaan. Trallalaa! Huidon vähän lämpimikseni tällä miekalla – tai tietenkin katanalla – nokkosia pois piennarta rumentamasta. Siitä saat, ja siitä! Minä iso samurai, sinä pieni mongolivalloittaja! Trallalaa, trallaloo, ja joo, hattaraakin on tarjolla, syön sitä vähän, hups, meni rinnuksille...

Kaapuni on mennyt matkan aikana kamalan näköiseksi. Kulunut niin ohueksi, että on kuin päällä olisi pelkkää harsoa. Tarvitsen kipeästi kylmää käteistä, jotta voin ostaa uuden asun itselleni. Mitä nopeammin pääsen Tokioon, sitä nopeammin alan rikastua – ja porhona heivaan harson harteiltani ja koristaudun pelkillä timanteilla!

Kävelen eteenpäin. Ei ole kiire. Nautiskelen rauhasta, jonka rikkoo vain lintujen liverrys ja kettujen kiljahtelu ja kaukaisuudessa jymisevä laukkaavien hevosten kavioiden kopina...

…hetkonen! Seuraavan kummun takaa näyttäisi lähestyvän kovaa vauhtia mongoliarmeija keihäät tanassa. Eihän tämä voi pitää paikkaansa! Olenko pudonnut kartalta ja päätynyt virtuaalitodellisuuteen? Ovat näemmä tulossa vapauttamaan meikäläistä niin omaisuudestani kuin elottomuudestani. Katana hattara harso! Siinä kaikki mitä minulla on! Ryöstösaaliin vähäisyys tietenkin ärsyttää heitä siinä määrin, että päädyn armeijan johtajan jalkarätiksi. 

Noudattaako samuraiden kunniakoodia ja taistella urhoollisesti, vai paetako häpeällisesti kaapu lepattaen? … Kunniasta viis ja vipinää helmoihin! 

...

Edellinen haamukirjoitus: Matkalla Japaniin