Kuntosalilla kummittelee

Vuokrahuoneistossa kerrostalossa asui kirjailija, ja tätä kyseistä kirjailijaa on alkanut ottaa koko asia päähän! Halajan takaisin synkeään kartanooni, mutta joudun kerryttämään lisää säästöjä saadakseni kartanon sähkölaskut maksettua. Vuokrahuoneistossani on lähes mahdotonta tehdä keskittyneesti kirjoitustöitä, kiitos naapureilta kantautuvien äänien, joten olen pakannut kirjoituskääröni ja sulkakynäni etsiäkseni rauhallista työhuonetta.

Varastin kuntosalin kulkulätkän ärsyttävältä yläkerran naapuriltani hänen tehdessään intervalliharjoituksia kerrostalomme portaikossa, ja olen matkalla kirjoittamaan hänen käyttämälleen kuntosalille. On keskiyö, joten oletan, että saan työskennellä salilla rauhassa; jopa himokuntoilijat tarvitsevat lepoa... Perillä, salin ovi lätkällä auki ja ei muuta kuin huhkimaan.

Kuntosali! Maan alla sijaitseva ikkunaton huone, jossa kärsivät sielut rääkkäävät itseään kauhistuttavilla kidutusvälineillä. Itse ilma on kyllästetty epätoivon löyhkällä. Näiden seinien sisällä kipu on ainaista eikä piinalle näy loppua. Tulee ihan mieleen rapujuhlat Draculan linnassa. Pitääkin muistaa käydä tervehtimässä häntä.  

Olen laatimassa jatkoa edelliselle menetysteokselleni Rakkautta isovihan aikaan. Se julkaistiin haamukirjailijan murheeksi mutta palkkaa vastaan jonkun toisen nimissä, mutta tällä kertaa kirjan kannessa tulee olemaan minun nimikirjaimeni, tai muuten ei tule diiliä kustantajan kanssa. Kirjan nimi tulee olemaan Rakkautta isovihan aikaan 2: Ruton viemää. Aika näpsäkkä nimi, vaikka itse sanonkin, ja koko teos on runomuotoinen. Kirja tulee menemään kuin kuumille kiville!

Istahdan tähän kuntopyörälle kirjoittamaan. Hmm, tässähän voi pyöräillä samalla. Aika tehokasta, tulee kuntoiltua ja tehtyä samalla töitä. Ei sillä, että tarvitsisin treeniä, olen nimittäin elottomuuteni parhaimmassa kunnossa! Mihin jäinkään runossani? Aivan, eli kapteeni Grigori näkee sankarittaren eli Josefiinan ensimmäistä kertaa ja innostuu lurittamaan lyriikkaa leidille. Kröhöm:

Vaan vait, mik’ on tuo loiste ikkunassa? Siel’ itä on, ja Josefiina, maalaiskartanon upporikas perijätär, sen päivyt! Oi nouse, kaunis aurinko…

Hmm, mitä? Kaapuni helma sotkeentui kuntopyörän polkimeen. Joudun kiskomaan kaavun irti, nnnggghhh! Irti on, mutta helma likaantui pahasti. Mekko on melkein kuin Mustakaavulla! Jo riittää harjoittelu tällä laitteella. Kuntopyöräily saattaa olla tyypillisen kuntoilijan helmasynti, mutta ei minun.

Kokeilen tätä soutulaitetta seuraavaksi. Suih, ja suih, ja suih, hyvin suihkii! Tässähän alkaa runosuoni virrata yhtä joutuisasti. Soudan ja huopaan, soudan ja huokaan, että…

Oi, nouse, kaunis aurinko ja surmaa kateudesta kalpea kuu, kun sinä, rikas Josefiina, olet monta kertaa häntä varakkaampi! Poskensa hehku…

Hups, nyt helmani jäi kiinni kahvaan, ja soutulaite vetäisi kaapuni päältäni, ja olen ilkosillani keskellä kuntosalia! Onneksi olen täällä yksin eikä paikalla ole ketään kuvaamassa kuntoiluvideoita Instagramiin. En haluaisi päätyä viraali-ilmiöksi nakuhaaveena, en ainakaan ennen kuin olen laihduttanut vähintään viisi kiloa! Kaapu takaisin päälle, ja ei kiitos soutamiselle! Liihottelen seuraavaksi juoksumatolle. Asettelen kirjoitusrullan tähän kaiteen päälle, ja napsautan maton rullaamaan, noin! No niin, mihinkäs jäinkään?

Poskensa hehku, hänen luodessaan väsymättä lehmänlantaa karsinoista talikollaan, pimentäisi tähdet kuin päivä lampun! Oi kuinka hän nojaa…

No mikähän siinä on, ettei tämä juoksumatto oikein tunnu miltään, vaikka säädin sen vauhdin täysille? Onkohan se jotenkin rikki? Vaikka kuinka leijun tässä maton yläpuolella, en saa minkäänlaista liikuntaa. Juoksumatto on muutenkin älytön laite. Jos aidosti huvittaa juosta, ulkona voi juosta ihan ilmaiseksi. Maisematkin vaihtuvat.

Liihottelen seuraavaksi painnonnostopaikalle. Painoja en edes yritä nostaa. Nämä hienostuneet sormet on luotu pitelemään kynää, ei nostelemaan painavia esineitä. Tuossa on kuitenkin mukavan näköinen penkki, johon voin rauhassa istua kirjoittamaan. Ah, tässä onkin hyvä. Eli kapteeni jatkaa runoaan:

Oi, kuinka hän nojaa poskeaan työhanskaansa, saisinpa olla tuo hanska, jotta saisin koskettaa hänen poskeaan!

Ovi kävi. Joku käveli juuri sisään kuntosalille. Sehän on ärsyttävä yläkerran naapurini! Mitä ihmettä hän tekee täällä keskellä yötä? Ja miten hän edes pääsi sisälle, minähän varastin hänen kulkulätkänsä. Hänellä on pakko olla varalätkä. Minkälaisella tyypillä on varalätkä kuntosalille?  

Mitä hän oikein tekee, kuuntelee musiikkia korvakuulokkeilla ja jamittaa? Ei hyvänen aika, mihin tämä maailma onkaan menossa? Hän lähestyy minua, mutta ei huomaa minua, ei tietenkään huomaa, hänen kaltaisensa pinnallinen pölkkypää ei kiinnittäisi huomiota kulttuuripersoonaan vaikka joku löisi häntä kyseisellä kulttuuripersoonalla päähän. No, yritän olla huomaamatta häntä ja kirjoittaa runoni loppuun. 

Yläkerran naapuri tanssahtelee painojen luokse, havaitsee penkkipunnerruslaitteen olevan likainen, katselee hetken ympärilleen puhdistusrättiä etsien, havaitsee lakanan penkillä ja nappaa lakanasta kiinni. Naapuri puhdistaa kuntoilulaitteen lakanalla ja heittää sitten lakanan myttynä kuntosalin seinänvierustalla sijaitsevaan roskaämpäriin.

On tämäkin tapa kohdella taidetta. Suoraan roskiin vaan, jotta urheilu saa kukoistaa! Jos saisin euron joka kerta kun minulle käy näin, minulla olisi 456 euroa. Haloo! Voisiko joku tulla vähän auttelemaan? En pääse täältä roskakorista omin voimin ylös! Haloo? Ei auta kuin odottaa, että siivooja tulee päästämään minut täältä pois. Tästä taitaa tulla pitkä yö.

Onneksi taiteen tekeminen ei ole kiinni paikasta. Työhuone kuin työhuone, tärkeintä on että itse viihtyy. Tässä roskakorissa tuntuisi olevan sopivan hiljaista ja rauhallista. Jos jätän huomioimatta vanhat banaaninkuoret, uskoisin pystyväni keskittymään niin hyvin, että saan runoteokseni edistymään. Mihin jäinkään? Aivan niin, eli

Mun Josefiinani, mun rikas armaani! Oi jospa hän sen tajuaisi!