Yakuza noir

Tämä kaupunki ei koskaan nuku. Se sykkii kunnianhimon, ahneuden ja säädyttömyyden ikuisessa rytmissä. Tässä kaupungissa viattomuuden aika on kortilla jokaisen kujan tarjotessa houkutuksia – katuruoka- ja karaokekojuja – ja ymmärsin, että selvitäkseni järjissäni minun olisi oltava varuillani.  

Oli sadetta enteilevä alkuilta Japanissa, Kurumen kaupungissa, ja auringon viimeisistä säteistä nauttien makasin puiston nurmikolla tutkimassa karttaani, aikomuksenani päästä tätä syntistä kaupunkia vielä syntisempään pääkaupunkiin nopeasti ja halvalla. Olin tavannut kohtalokkaan naisen, todellisen femme fatalen, joka vihjaili suorasukaisesti, että tavassani toimia olisi runsaasti parantamisen varaa. Jos jotakin tiesin kohtalokkaista naisista niin sen, että he olivat epäluotettavia, epäuskottavia, epärehellisiä, ja tämä epäilyttävän kohtalokas nainen oli kaikessa epävakaudessaan varsinainen femme folle.

Koko elottomuuteni ajan olen etsinyt jotain. En ole ihan varma mitä, mutta minulla on sellainen olo, että kasvatuksellani on jotakin tekemistä asian kanssa. Kuten niin moni itseään etsivä, olen löytänyt itseni hämyisistä pianobaareista, öisiltä telakoilta, asumattomista erämaista lapion, kumihanskojen ja jätesäkkien kanssa, hyvittämässä isiemme syntejä ja äitiemme uhrauksia. 

Olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä. Olen kirjoittanut toisten nimissä piinaavan tylsiä kirjoja, tehtaillut velka- ja uhkauskirjeitä, keksinyt horoskooppiennustuksia naistenlehtiin, laatinut hallituksille budjettiehdotuksia. Oli vain ajan kysymys, milloin joutuisin rikoksistani tuomiolle.

Kun sitten huomasin itseäni lähestyvän joukon kiireestä kantapäähän tatuoituja gangstereita, en ollut yllättynyt. Olin kenties koko elottomuuteni ajan odottanutkin heitä. Päällisin puolin he näyttivät hillityiltä, tyyniltä jopa, mutta tiesin heidän sielussaan heränneen lohikäärmeen ärjyvän täysin palkein, ja tulevan hiillostuksen kohteena en lämmennyt heidän sisäiselle hehkulleen.

Sytytin savukkeen ja pohdin mahdollisuuksiani selvitä tästä harmillisesta tilanteesta. Juokseminen ei ollut vahvuuksiani, ei myöskään nyrkkitappelu. Paukkurautani oli panttilainaamossa ja avun pyytäminen vierailta ihmisiltä kävi suomalaista luontoani vastaan. Paras keinoni nyt, ja ylipäätään muutenkin elottomuudessa, olisi ratkaista ongelmat puhumalla, mutta yllättäen mieleeni pulpahti vuosia sitten Niksi-Pirkasta lukemani yleispätevä neuvo: älä koskaan vasikoi ja pidä suusi aina supussa. Joten vaikenin kahdella kotimaisella ja useammalla vieraalla kielellä.

Kuin puista putoilevat kirsikankukkien terälehdet he heittäytyivät yksi kerrallaan päälleni, ja syntisen kaupungin kääntäessä kaiken nähneen katseensa siveästi syrjään päädyin lyhyen nujakoinnin päätteeksi sähköauton takakonttiin, luoja ties kuinka monetta kertaa tällä reissulla.

Mietin, mitä kaikkea he voisivatkaan tehdä minulle. Mietin, miten paljon kestäisin, ennen kuin laulaisin kuin laululintu. Mietin, mitä edes laulaisin mikä mahdollisesti voisi heitä edes etäisesti kiinnostaa. Säkkijärven polkan? Satakunnan laulun? Vai ehkä sittenkin In the mood for loven? Vaihtoehtoja oli lukuisia, mutta mikä tekisi säväyttävimmän vaikutuksen kuulustelijoihini?

Tällaista elottomuus oli. Huolimatta siitä mihin olin menossa, rouva Fortuna työnsi koipensa eteeni minut kampittaakseen. Koitin päätellä auton liikkeistä sen, mihin suuntaan minua oltiin muiluttamassa. Kirosin kohtalokseni koitunutta kohtalokasta naista, mutta sitten tajusin, että kyyti oli ilmainen ja hyvällä tuurilla veisi minua lähemmäksi määränpäätäni. Otin mukavamman asennon ja tumppasin savukkeeni takakontin seinään.  

Tässä kaupungissa kukaan ei välitä mistään muusta kuin itsestään. Mutta voiko heitä siitä syyttää? He yrittävät vain selviytyä. Se, että viaton kirjailija tulee rikollisjoukon kaappaamaksi keskellä kuhisevaa kirsikkapuistoa, on suurella osalle ihmisiä ihan vain tavallinen tiistaipäivä. He ovat yhtä kovia kuin tämä kaupunki. Tämä syntinen, kiittämätön kaupunki.


...

Seuraava haamukirjoitus: tulossa pian...

Edellinen haamukirjoitus: Kartalla