O.G. Haamukirjailija

No justiinsa! On siinäkin porukkaa. Tämä haamu ottaa ja lähtee menemään ihan suosiolla. Onpa iso talo, jupinaa, mutinaa, selvästikin rikos kannattaa jos on kerran varaa tällaiseen lukaaliin. Mistäköhän näistä lukuisista ovista sitä sitten pääsisi ulos, jupinaa, mutinaa, tämä näyttää lupaavalta, aavistuksen verran raollaan oleva liukuovi. Tietenkin nyt olisi hyvä hetki pysähtyä pohdiskelemaan sitä, kuinka matkallani jatkuvasti tapahtuu kulttuurien yhteentörmäyksiä. Että voisiko ongelmana sittenkin olla minä eikä aina ne muut? Pitäisikö sitä itse yrittää käyttäytyä siten, että kelpaisi? Yrittää olla niin kuin paikalliset?  Hyvä on sitten.  Aloitan sulautumisen paikalliseen väestöön aukaisemalla tämän liukuoven japanilaisittain. Eli en voi länsimaalaisittain vain tempaista ovea auki, vaan pitää toimia hillitysti itämaisten teeseremonioitten tapaan ja aukaista ovi perinteitä kunnioittaen. Muistelen joskus lukeneeni ohjeet siitä, miten tämäntapainen liukuovi tulee aukaista kolmell...

Eli tilanne on siis sellainen, että olen yakuzan vankina. Edessäni seisoo hyvin äkäisen oloinen rouva , johon viittaan jatkossa nimellä Pomo, sillä hän johtaa tätä rottalaumaa joka nappasi minut kun olin   viettämässä viattomasti aikaa puistossa. Heittivät auton takakonttiin ja toimittivat tähän surkeaan murjuun, ja täytyy sanoa, että aion jättää tästä kaikesta tulikivenkatkuisen valituskirjeen Tokion suurlähetystöön, enkä suosittele kokemaani kavereille ja tuttaville – mahdollisesti suosittelen joillekin sukulaisille... Pomo: Mitä jupiset, gaijin ? Tiedä, että olet suurissa ongelmissa, etkä pääse pälkähästä heittäytymällä sekopäiseksi.  O.G. Haamukirjailija: Yleensä hulluksi tekeytyminen auttaa näissä tilanteissa. Pomo:   Olet loukannut veljentyttäreni ja koko sukumme kunniaa! Nipponissa ei sellaista katsella suopeasti. On siis taistelun aika!  O.G. Haamukirjailija: Ei, ei taistelua, ei kiitos, ei taas. Enkö voisi sovittaa tekemääni rikosta ihan vain rahalla? Jo...